Kaksosten imetys, uhka vai mahdollisuus?

Aika sairaalassa oli aika ristiriitaista. Hoitajien ammattitaidot menivät kyllä niin laidasta laitaan. Jostain syystä meidän kanssa oli paljon opiskelijoita, jopa ilman ohjaajia. Olen ehdottomasti sitä mieltä, että aina saa opiskelija osallistua, enkä sitä koskaan kiellä. MUTTA olisin kyllä toivonut enemmän ohjaajilta osallistumista. Ymmärrän toki myös, että kiire on jne, ja hyvää opiskelijaa on helppo käyttää "työvoimana". Olen sen myös itse opiskelijana kokenut ja nauttinutkin tilanteesta. Mutta virheitä sattuu... 

Mä sain raskausaikana imetyksestä pienen terveen pakkomielteen, ja olin todella motivoitunut imettämään kaksosia. Minua ärsytti jo raskausaikana minulle sanonut lauseet: 

"älä sitten pety, KUN maito ei riitä", "aiotko imettää? Niin jos maito riittää", "Kaksosten täysimetys on varmasti mahdotonta". Toisaalta myös hyvä, että kuulin  näitä lauseita, koska se ajoi minut tutkimaan asioita ja ottamaan asioita selvää. Ehdottomasti suurin hyöty oli facebookissa imetyksen tuen ryhmä! Luin muiden tukipyyntöjä ja aloituksia ja otin niistä opikseni. Kahlasin kaiken imetys tuen sivuilta ja tilasin jopa imetysohjaajakoulutuksessa käytettävän oppikirjan. Mulla oli sellanen "havuja perkele" asenne! Mä halusin antaa mun lapsille kaikista parasta ravintoa, ja tiesin ettei se tuu olemaan helppoa.

Nyt tässä vaiheessa haluan korostaa, että imetys ei ole äitiyden mitta. Sä olet omalle lapsellesi se kaikkein paras äiti, imetit tai et! Korvikevauvat ovat yhtä ihania, kun imetetyt. Korvike ei ole mitenkään huono asia! Mutta uskon, että paremmalla infolla ja äitien (ja muuten myös isien!!) tukemisella suomessakin vauvoja imetettäisiin pidempään. 

Olin miehelle korostanut, kuinka tärkeä asia imetys mulle on, ja hän oli sairaalasta lähtien todella suuri tuki! Sairaalan henkilökuntakin ihasteli, kuinka paljon isä kaikkeen osallistuu; mm auttoi vauvojen imuotteessa ja otti alusta asti todella aktiivisen roolin. Kaipa sen oli pakkokin! 

Meillä ei ihan ongelmaton tuo imetyksen alku ollut. A-vauvalla paino laski 10%, ja B-vauvalla 8%. Lääkäri oli sitä mieltä, että korviketta 20 ml 3 tunnin välein, imetyksen lisäksi. Hän totesi myös, että on varmasti todella nälkäisiä vauvoja. Voitte kuvitella miltä se tuntui, juuri synnyttäneestä hormonihirmusta. Sain pidäteltyä itkua siihen asti, kunnes pääsimme pois. Hoitajilta pyysin, että lisämaidot olisivat kuitenkin luovutettua äidinmaitoa, ja että minulle tuotaisiin rintapumppu, jotta voisin yrittää itse pumpata lisämaidot vauvoille. Sain hoitajalta myös sellaisen kuvan, että kaksosten täysimetys jää haaveeksi. Kiireestä johtuen meidän hoitajamme pyysi hänen opiskelijaansa ohjeistamaan meille vauvan pulloruokinnan. Hän kertoi, että pullo vaan suuhun, vauva osaa itse säädellä maidon määrää, vauvaa ei voi ylisyöttää pullolla. Tämä ohjeistus meni täysin metsään. Kuuntelin silmät pyöreinä, ja opiskelijan poistuessa totesin miehelleni, että istus alas, mä kerron sulle tahdistetusta pulloruokinnasta. Koska pullolla vauvan voi ylisyöttää, eikä vauva pysty eikä osaa itse tahdistaa pullosta tulevaa maidon määrää. Tämähän on suurin syy, miksi äitien rintamaitomäärä ei riitä vauvoille. Vauvoja ylisyötetään pullolla ja vauvojen pieniä vatsalaukkuja venytetään, jolloin rinnat eivät pysy tahdissa mukana, koska maitoa ei poistu samaan tahtiin rinnoista ja taas annetaan korviketta, koska vauvalle jäi nälkä. Jos vauvaa imettää lapsentahtisesti, eli silloin kuin vauva haluaa rinnalle, maitomäärä varmasti riittää vauvalle! Maito ei imettämällä lopu ja imettämisessä pätee tarjonnan ja kysynnän laki, mitä enemmän maitoa poistuu rinnasta, sitä enemmän sitä sinne muodostuu. Yöimetykset ovat myös tärkeitä imetyksen ylläpitämisessä, yöllä erittyvän ja imetystä ylläpitävän prolaktiini hormonin vuoksi! 

Lisämaitojen pumppaus onnistui hyvin, ja viimeisenä päivänä sairaalassa pojat olivat täysin minun omalla maidollani. Lisämaidot purettiin poikien ollessa viikon ikäisiä, imetyspolilla. Täysimetin poikia puolivuotta, ja se ei todellakaan ollut helppoa! Tiheän imun kaudet oli pelkkää sohvalla istumista ja imettämistä. Koti olikin sen näköinen. Hankin myös itselleni kotiin sähköpumpun ja pakkasessa oli aina pieni erä hätävara maitoa. Kuulin myös imettäessä kommentteja: "Saako se sieltä mitään", "Se pitää sua tuttina", "Taasko se syö". Näitä ei ikinä saisi imettävälle äidille sanoa. Jos ei ole mitään kivaa sanottavaa, niin täytyykö sitten sanoa mitään? Imettämistä jatkan ainakin 1-vuotiaaksi saakka, jatkosta en tiedä. Suomessa suositus on täysimetys 6kk ja imetys kiinteiden ohella 1-vuotiaaksi saakka. WHO ohjeistaa imettämään 2-vuotiaaksi. 

Mutta hittovie mä oon ylpeä itestäni ja pojistani!

Perheheräämö ja eka päivä vauvojen kanssa

Totta puhuen sektion jälkeisestä ajasta minulla ei ole kauhean hyviä muistikuvia. Mies ja pojat joutuivat poistumaan heräämöstä, kun osaston hoitajilta loppui vuoro. Minä jäin vielä, jotta kivut saataisiin hyvälle tasolle. Ensimmäinen hieman outo tilanne oli, kun heräämön hoitaja kysyi kivuista, jo olin ihan oikeasti sitä mieltä, ettei kipuja ollut kovin paljoa. Olisiko sektion lääkitys vielä vaikuttanut, tai vauvoista johtuvaa endorfiinia, who knows! Vastasin siis, että asteikolla 1-10 minun kivut olivat kutosen luokkaa, ja sain sen mukaan kipulääkettä (muistaakseni fentanyylia, eli ihan ookoo kamaa). No sitten tehtiin tämä oikein mukava "kohdun painelu". 

VOI HYVÄ LUOJA, TAIVAS VARJELE MITÄ SIELTÄ TULEE! EN IKINÄ!!! 

Ole kokenut mitään niin kivuliasta! Anestesialääkäri tulee myös käymään heräämössä ja kysyy nyt minulta kivun luokkaa, vastaan kahdeksan. Heräämön hoitaja rientää luokseni ja tivaa, miten voin edellisen lääkeannoksen jälkeen vastata, että kipuja on enemmän?!

Olin itse siinä vähän silleen, että WTF? Anestesialääkäri myös vähän kiukkuiseen sävyyn käskee antaa lääkettä, ja pitkin hampain hoitaja sitä antaa. Tästä minulle jäi todella omituinen fiilis, enkä enää uskaltanut kertoa todellisista kivuista. Ja tätä ihanaa kohdun painelua harrastetaan siis todella aktiivisesti. Minulle korostettiin, ettei osastolle ole asiaa, ennen kuin kivun hoito on hallinnassa. Pikkuhiljaa heräämössä oleminen alkaa tympimään ja haluaisin jo osastolle poikien ja miehen luokse. Nesteytyksestä oltiin hieman huolissaan, koska katetripussiin ei ollut tullut leikkauksen jälkeen yhtään virtsaa (yllätys sinänsä, olinhan edellisen nesteannoksen juonut 17h sitten). Minulle laitettiin nesteitä tipalla ja lääkäri puolsi osastolle siirtoa. Minulta kysyttiin kivuista, vastasin, että ei ole pahat. 

Valehtelin, koska halusin pois heräämöstä. 

Osastolle päästessämme, saimme perhehuoneen. Olin todella kipeä ja vielä lääketokkurassa. Sain buranaa ja panadolia osastolla. Ensimmäinen hoitajamme osastolla on varmasti mukava ihminen, mutta meillä kahdella ei kyllä kemiat toimineet. Ja koen, etten saanut häneltä oikeastaan minkäänlaista informaatiota, hän ei kertonut minulle määrätyistä kipulääkkeistä, imetysajoista (esim imetysvälin ei kuulu mennä yli kolmen tunnin, tätä en tiennyt ennestään ja meidän vauvat nukkuivat siis todella paljon sairaalassa!). Minun olisi ollut mahdollista saada vähän vahvempaakin lääkettä, mutta tästä sain kuulla vasta seuraavana päivänä. Toki ymmärrän sen, että kipujen mukaan lääkitään ja oikeasti pärjäsin todella hyvin buranalla ja panadolilla. Tämä vahvempi lääke on myös luokiteltu opioidiksi, joten ehkä myös sen takia sitä ei kauheasti mainostettu. Hänellä oli opiskelija mukana, joka oli todella ystävällinen ja ihana, ja koenkin nyt hieman huonoa omaatuntoa, koska lääketokkurassa/väsyneenä/nälkäisenä tiuskaisin hänelle, aika rumastikin. 

Ymmärrän, että tämä hoitaja tekee työtään, mutta... Hän tuli vähän yllättäen ohimennen painamaan kohtuani, joka on fine, mutta kun hän painaa vatsaa ja sitten vasta kertoo mitä tekee niin minulla meinasi karata mopo täysin käsistä. Se siis todella sattuu, mutta jos saa ajoitettua hengityksen oikein, se on siedettävää. Kun joku tulee yllättäen ohimennen painelemaan, ei saa hengitystä ajoitettua oikein, ja minulle tuli olo, etten itse pysty määräämään kehostani, minua ei kiuultu, eikä liiemmin huomioitu. Hän tuli suorittamaan työtehtäväänsä minun personal spaceen, mun ikiomaan alueeseen ja hän vain hyökkää. Aloin itkemään. Hän ihmettelee, että sattuiko todella noin paljon. Ei sattunut, mutta henkisesti olin aivan rikki. 

Haluan korostaa, kuinka sekaisin olin leikkauksen jälkeen. Edelleen en ollut saanut mitään nesteitä ja tämä hoitaja alkoi patistamaan minua juomaan. Minulla on huono olo, en pysty yhtään nousta istumaan, koska huone alkaa pyörimään välittömästi, ja nyt pitäisi sitten tankata vettä. Ei ihan niin helppoa, kun miltä kuulostaa. Ihana anoppi tulee heti leikkauksen jälkeen käymään ja koko juominen unohtuu. Vierailuajan jälkeen lemppari hoitaja tulee taas tivaamaan juomisesta. Totean miehelle, että täytäpäs tuo juomapullo. Hän täytti sen ainakin kolme kertaa, join heti sen tyhjäksi. Minulla oli ehkä jopa maaninen fiilis ja ajattelinkin koko ajan, että perkele juodaan sitten! Arvatkaas mitä sitten tapahtuu. KAIKKI juotu vesi tulee takaisin ylös. Minä en pääse sängystä mihinkään, yritän viestittää miehelle ja hän nostaa mulle roskiksen sänkyyn (niitä oksennuspussejahan saatiin aamulla sairaalaan tullessa...). Hienosti meni! 

Mutta vauvat olivat ihania ja söpöjä ja apgar pistetitä kumpainenkin sai täydet 10.