kättärillä, mä olen syntynyt kättärillä, joten tällä on jotain ihmeellistä tunnearvoa.
Ohjeeksi sain että edellispäivänä, klo 22 jälkeen ei enää mitään suuhun. Sairaalassa piti olla klo 7. Minulle oli kerrottu, että toimenpiteet aloitetaan klo 8, mutta koska kyseessä on päivystävä sairaala, ei voida varmuudella sanoa, että koska leikataan. Hätätapaukset menee aina edelle, tietysti.
Sairaalassa vaihdettiin kaavut päälle, ja mulle tehtiin vielä viimeinen ultra. Se ajatus, että nää tyypit on kohta mun sylissä oli tosi outo. Kukaan ei venyttäis mun vatsanahkaa kivuliailla potkuilla ja venytyksillä.
A-herra edelleen perätilassa, B-iloisesti raivotarjonnassa. Sit ei muuta, kun odotellaan. Ja odotellaan, ja odotellaan. Tuli aika monta hätäsektiota ennen mua. Niin monta, että aloin jo pohtimaan, että onko ne nyt oikeesti niin hätätapauksia.
Vihdoin klo 12 tuli mun vuoro. Kävelin itse saliin, ja vasta siinä kävellessä alkoi todella jännittämään. Mä en ollu ihan kauheasti miettinyt sitä leikkausta, koska no hittoako mä sillä tiedolla teen. Kyllä ne ammattilaiset ne muksut sieltä pois saa, tuskin ne mun mielipidettä alkaa kyselemään.
Meen pötköttelemään siihen leikkauspöydälle, ja mietin että miltähän se puudute tuntuu. No eihän se tunnu oikeen miltään, tai siis tuntuu... Eli siis en tunne kipua, enkä kylmää. Ja mua siveltiin märällä rätillä ja kysyttiin, että tuntuuko kylmältä. Oli muuten tosi jännä fiilis, koska sä tiedät, että pitäis tuntuu kylmältä. Aivot sanoo, että hei toi on kylmä, mutta se tuntuu vaan märältä. En jotenkin halunnut vastata, että ei tunnu kylmältä, koska sen kuului tuntua kylmältä. Onneksi tää anestesialääkäri oli kärsivällinen ja siveli muutaman kerran, kunnes sain myönnettyä, että joo, ei se kylmältä tunnu. Ois helvetti vaikka nipistellyt, niin olisin osannut vastata... Nyt kun ajattelee, niin ihan hölmöä. Sänky kallistetaan oikeaan asentoon ja leikkaava lääkäri saapuu.
Leikkaavalla lääkärillä oli kunnon suojavarusteet päällä, essua, kenkäsuojaa tms. Mies sano mulle, että nähtyään sen, hän pohti, että liiotteleekohan tuo lääkäri. Mies kyllä ymmärsi sitten kesken leikkauksen, että hitto, ihan tarpeeseen nuo kaikki suojavarusteet tuli.
Se itse leikkaus ei ollut todellakaan paha. Omituista toki oli, kun mun koko kroppa heiluu ja ite ei tunne mitään. Ehkä pientä painetta mahan alueella, mutta siis ei todellakaan mitään kipeetä. Olin rauhallinen ja vaan pötköttelin. Pojat syntyi klo 13:07 ja 13:08. Molemmilta tuli komeat itkut, ja niin tuli muuten äidiltäkin.
Mies istui koko leikkauksen ajan mun takana, mutta kun pojat oli syntyneet, niin hän pääsi kattomaan salin takaosaan poikia. Hänelle korostettiin, että leikkaus on kesken. ÄLÄ KATSO OIKEALLE, KUN MENET! Hän kertoi, että heti teki mieli vilkaista, mutta sitten toisaalta mun sisuskalut ei niin paljoa kiinnostaneet. Tai ne elinikäiset traumat.
Mä sain A-pojan heti rinnanpäälle, B-poika pääsi isän paidan sisään. Siinä sitten kurottiin nainen takaisin kasaan ja päästiin perheheräämöön. Oli ihanaa, kun mies ja vauvat saivat olla heräämössä mun kanssa ja siellä myös tapahtui ensimmäinen imetys.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti