Kaksosten imetys, uhka vai mahdollisuus?

Aika sairaalassa oli aika ristiriitaista. Hoitajien ammattitaidot menivät kyllä niin laidasta laitaan. Jostain syystä meidän kanssa oli paljon opiskelijoita, jopa ilman ohjaajia. Olen ehdottomasti sitä mieltä, että aina saa opiskelija osallistua, enkä sitä koskaan kiellä. MUTTA olisin kyllä toivonut enemmän ohjaajilta osallistumista. Ymmärrän toki myös, että kiire on jne, ja hyvää opiskelijaa on helppo käyttää "työvoimana". Olen sen myös itse opiskelijana kokenut ja nauttinutkin tilanteesta. Mutta virheitä sattuu... 

Mä sain raskausaikana imetyksestä pienen terveen pakkomielteen, ja olin todella motivoitunut imettämään kaksosia. Minua ärsytti jo raskausaikana minulle sanonut lauseet: 

"älä sitten pety, KUN maito ei riitä", "aiotko imettää? Niin jos maito riittää", "Kaksosten täysimetys on varmasti mahdotonta". Toisaalta myös hyvä, että kuulin  näitä lauseita, koska se ajoi minut tutkimaan asioita ja ottamaan asioita selvää. Ehdottomasti suurin hyöty oli facebookissa imetyksen tuen ryhmä! Luin muiden tukipyyntöjä ja aloituksia ja otin niistä opikseni. Kahlasin kaiken imetys tuen sivuilta ja tilasin jopa imetysohjaajakoulutuksessa käytettävän oppikirjan. Mulla oli sellanen "havuja perkele" asenne! Mä halusin antaa mun lapsille kaikista parasta ravintoa, ja tiesin ettei se tuu olemaan helppoa.

Nyt tässä vaiheessa haluan korostaa, että imetys ei ole äitiyden mitta. Sä olet omalle lapsellesi se kaikkein paras äiti, imetit tai et! Korvikevauvat ovat yhtä ihania, kun imetetyt. Korvike ei ole mitenkään huono asia! Mutta uskon, että paremmalla infolla ja äitien (ja muuten myös isien!!) tukemisella suomessakin vauvoja imetettäisiin pidempään. 

Olin miehelle korostanut, kuinka tärkeä asia imetys mulle on, ja hän oli sairaalasta lähtien todella suuri tuki! Sairaalan henkilökuntakin ihasteli, kuinka paljon isä kaikkeen osallistuu; mm auttoi vauvojen imuotteessa ja otti alusta asti todella aktiivisen roolin. Kaipa sen oli pakkokin! 

Meillä ei ihan ongelmaton tuo imetyksen alku ollut. A-vauvalla paino laski 10%, ja B-vauvalla 8%. Lääkäri oli sitä mieltä, että korviketta 20 ml 3 tunnin välein, imetyksen lisäksi. Hän totesi myös, että on varmasti todella nälkäisiä vauvoja. Voitte kuvitella miltä se tuntui, juuri synnyttäneestä hormonihirmusta. Sain pidäteltyä itkua siihen asti, kunnes pääsimme pois. Hoitajilta pyysin, että lisämaidot olisivat kuitenkin luovutettua äidinmaitoa, ja että minulle tuotaisiin rintapumppu, jotta voisin yrittää itse pumpata lisämaidot vauvoille. Sain hoitajalta myös sellaisen kuvan, että kaksosten täysimetys jää haaveeksi. Kiireestä johtuen meidän hoitajamme pyysi hänen opiskelijaansa ohjeistamaan meille vauvan pulloruokinnan. Hän kertoi, että pullo vaan suuhun, vauva osaa itse säädellä maidon määrää, vauvaa ei voi ylisyöttää pullolla. Tämä ohjeistus meni täysin metsään. Kuuntelin silmät pyöreinä, ja opiskelijan poistuessa totesin miehelleni, että istus alas, mä kerron sulle tahdistetusta pulloruokinnasta. Koska pullolla vauvan voi ylisyöttää, eikä vauva pysty eikä osaa itse tahdistaa pullosta tulevaa maidon määrää. Tämähän on suurin syy, miksi äitien rintamaitomäärä ei riitä vauvoille. Vauvoja ylisyötetään pullolla ja vauvojen pieniä vatsalaukkuja venytetään, jolloin rinnat eivät pysy tahdissa mukana, koska maitoa ei poistu samaan tahtiin rinnoista ja taas annetaan korviketta, koska vauvalle jäi nälkä. Jos vauvaa imettää lapsentahtisesti, eli silloin kuin vauva haluaa rinnalle, maitomäärä varmasti riittää vauvalle! Maito ei imettämällä lopu ja imettämisessä pätee tarjonnan ja kysynnän laki, mitä enemmän maitoa poistuu rinnasta, sitä enemmän sitä sinne muodostuu. Yöimetykset ovat myös tärkeitä imetyksen ylläpitämisessä, yöllä erittyvän ja imetystä ylläpitävän prolaktiini hormonin vuoksi! 

Lisämaitojen pumppaus onnistui hyvin, ja viimeisenä päivänä sairaalassa pojat olivat täysin minun omalla maidollani. Lisämaidot purettiin poikien ollessa viikon ikäisiä, imetyspolilla. Täysimetin poikia puolivuotta, ja se ei todellakaan ollut helppoa! Tiheän imun kaudet oli pelkkää sohvalla istumista ja imettämistä. Koti olikin sen näköinen. Hankin myös itselleni kotiin sähköpumpun ja pakkasessa oli aina pieni erä hätävara maitoa. Kuulin myös imettäessä kommentteja: "Saako se sieltä mitään", "Se pitää sua tuttina", "Taasko se syö". Näitä ei ikinä saisi imettävälle äidille sanoa. Jos ei ole mitään kivaa sanottavaa, niin täytyykö sitten sanoa mitään? Imettämistä jatkan ainakin 1-vuotiaaksi saakka, jatkosta en tiedä. Suomessa suositus on täysimetys 6kk ja imetys kiinteiden ohella 1-vuotiaaksi saakka. WHO ohjeistaa imettämään 2-vuotiaaksi. 

Mutta hittovie mä oon ylpeä itestäni ja pojistani!

Perheheräämö ja eka päivä vauvojen kanssa

Totta puhuen sektion jälkeisestä ajasta minulla ei ole kauhean hyviä muistikuvia. Mies ja pojat joutuivat poistumaan heräämöstä, kun osaston hoitajilta loppui vuoro. Minä jäin vielä, jotta kivut saataisiin hyvälle tasolle. Ensimmäinen hieman outo tilanne oli, kun heräämön hoitaja kysyi kivuista, jo olin ihan oikeasti sitä mieltä, ettei kipuja ollut kovin paljoa. Olisiko sektion lääkitys vielä vaikuttanut, tai vauvoista johtuvaa endorfiinia, who knows! Vastasin siis, että asteikolla 1-10 minun kivut olivat kutosen luokkaa, ja sain sen mukaan kipulääkettä (muistaakseni fentanyylia, eli ihan ookoo kamaa). No sitten tehtiin tämä oikein mukava "kohdun painelu". 

VOI HYVÄ LUOJA, TAIVAS VARJELE MITÄ SIELTÄ TULEE! EN IKINÄ!!! 

Ole kokenut mitään niin kivuliasta! Anestesialääkäri tulee myös käymään heräämössä ja kysyy nyt minulta kivun luokkaa, vastaan kahdeksan. Heräämön hoitaja rientää luokseni ja tivaa, miten voin edellisen lääkeannoksen jälkeen vastata, että kipuja on enemmän?!

Olin itse siinä vähän silleen, että WTF? Anestesialääkäri myös vähän kiukkuiseen sävyyn käskee antaa lääkettä, ja pitkin hampain hoitaja sitä antaa. Tästä minulle jäi todella omituinen fiilis, enkä enää uskaltanut kertoa todellisista kivuista. Ja tätä ihanaa kohdun painelua harrastetaan siis todella aktiivisesti. Minulle korostettiin, ettei osastolle ole asiaa, ennen kuin kivun hoito on hallinnassa. Pikkuhiljaa heräämössä oleminen alkaa tympimään ja haluaisin jo osastolle poikien ja miehen luokse. Nesteytyksestä oltiin hieman huolissaan, koska katetripussiin ei ollut tullut leikkauksen jälkeen yhtään virtsaa (yllätys sinänsä, olinhan edellisen nesteannoksen juonut 17h sitten). Minulle laitettiin nesteitä tipalla ja lääkäri puolsi osastolle siirtoa. Minulta kysyttiin kivuista, vastasin, että ei ole pahat. 

Valehtelin, koska halusin pois heräämöstä. 

Osastolle päästessämme, saimme perhehuoneen. Olin todella kipeä ja vielä lääketokkurassa. Sain buranaa ja panadolia osastolla. Ensimmäinen hoitajamme osastolla on varmasti mukava ihminen, mutta meillä kahdella ei kyllä kemiat toimineet. Ja koen, etten saanut häneltä oikeastaan minkäänlaista informaatiota, hän ei kertonut minulle määrätyistä kipulääkkeistä, imetysajoista (esim imetysvälin ei kuulu mennä yli kolmen tunnin, tätä en tiennyt ennestään ja meidän vauvat nukkuivat siis todella paljon sairaalassa!). Minun olisi ollut mahdollista saada vähän vahvempaakin lääkettä, mutta tästä sain kuulla vasta seuraavana päivänä. Toki ymmärrän sen, että kipujen mukaan lääkitään ja oikeasti pärjäsin todella hyvin buranalla ja panadolilla. Tämä vahvempi lääke on myös luokiteltu opioidiksi, joten ehkä myös sen takia sitä ei kauheasti mainostettu. Hänellä oli opiskelija mukana, joka oli todella ystävällinen ja ihana, ja koenkin nyt hieman huonoa omaatuntoa, koska lääketokkurassa/väsyneenä/nälkäisenä tiuskaisin hänelle, aika rumastikin. 

Ymmärrän, että tämä hoitaja tekee työtään, mutta... Hän tuli vähän yllättäen ohimennen painamaan kohtuani, joka on fine, mutta kun hän painaa vatsaa ja sitten vasta kertoo mitä tekee niin minulla meinasi karata mopo täysin käsistä. Se siis todella sattuu, mutta jos saa ajoitettua hengityksen oikein, se on siedettävää. Kun joku tulee yllättäen ohimennen painelemaan, ei saa hengitystä ajoitettua oikein, ja minulle tuli olo, etten itse pysty määräämään kehostani, minua ei kiuultu, eikä liiemmin huomioitu. Hän tuli suorittamaan työtehtäväänsä minun personal spaceen, mun ikiomaan alueeseen ja hän vain hyökkää. Aloin itkemään. Hän ihmettelee, että sattuiko todella noin paljon. Ei sattunut, mutta henkisesti olin aivan rikki. 

Haluan korostaa, kuinka sekaisin olin leikkauksen jälkeen. Edelleen en ollut saanut mitään nesteitä ja tämä hoitaja alkoi patistamaan minua juomaan. Minulla on huono olo, en pysty yhtään nousta istumaan, koska huone alkaa pyörimään välittömästi, ja nyt pitäisi sitten tankata vettä. Ei ihan niin helppoa, kun miltä kuulostaa. Ihana anoppi tulee heti leikkauksen jälkeen käymään ja koko juominen unohtuu. Vierailuajan jälkeen lemppari hoitaja tulee taas tivaamaan juomisesta. Totean miehelle, että täytäpäs tuo juomapullo. Hän täytti sen ainakin kolme kertaa, join heti sen tyhjäksi. Minulla oli ehkä jopa maaninen fiilis ja ajattelinkin koko ajan, että perkele juodaan sitten! Arvatkaas mitä sitten tapahtuu. KAIKKI juotu vesi tulee takaisin ylös. Minä en pääse sängystä mihinkään, yritän viestittää miehelle ja hän nostaa mulle roskiksen sänkyyn (niitä oksennuspussejahan saatiin aamulla sairaalaan tullessa...). Hienosti meni! 

Mutta vauvat olivat ihania ja söpöjä ja apgar pistetitä kumpainenkin sai täydet 10.

 

Vauvoja vauvoja!

Minulle siis tehtiin elektiivinen sektio kätilöopiston sairaalassa 22.3.2017. Oon muuten todella onnellinen, että kerkesin pojat saamaan kättärillä. Mun vanhemmat on syntyneet
kättärillä, mä olen syntynyt kättärillä, joten tällä on jotain ihmeellistä tunnearvoa.

Ohjeeksi sain että edellispäivänä, klo 22 jälkeen ei enää mitään suuhun. Sairaalassa piti olla klo 7. Minulle oli kerrottu, että toimenpiteet aloitetaan klo 8, mutta koska kyseessä on päivystävä sairaala, ei voida varmuudella sanoa, että koska leikataan. Hätätapaukset menee aina edelle, tietysti.


Sairaalassa vaihdettiin kaavut päälle, ja mulle tehtiin vielä viimeinen ultra. Se ajatus, että nää tyypit on kohta mun sylissä oli tosi outo. Kukaan ei venyttäis mun vatsanahkaa kivuliailla potkuilla ja venytyksillä.

A-herra edelleen perätilassa, B-iloisesti raivotarjonnassa. Sit ei muuta, kun odotellaan. Ja odotellaan, ja odotellaan. Tuli aika monta hätäsektiota ennen mua. Niin monta, että aloin jo pohtimaan, että onko ne nyt oikeesti niin hätätapauksia.

Vihdoin klo 12 tuli mun vuoro. Kävelin itse saliin, ja vasta siinä kävellessä alkoi todella jännittämään. Mä en ollu ihan kauheasti miettinyt sitä leikkausta, koska no hittoako mä sillä tiedolla teen. Kyllä ne ammattilaiset ne muksut sieltä pois saa, tuskin ne mun mielipidettä alkaa kyselemään.

Meen pötköttelemään siihen leikkauspöydälle, ja mietin että miltähän se puudute tuntuu. No eihän se tunnu oikeen miltään, tai siis tuntuu... Eli siis en tunne kipua, enkä kylmää. Ja mua siveltiin märällä rätillä ja kysyttiin, että tuntuuko kylmältä. Oli muuten tosi jännä fiilis, koska sä tiedät, että pitäis tuntuu kylmältä. Aivot sanoo, että hei toi on kylmä, mutta se tuntuu vaan märältä. En jotenkin halunnut vastata, että ei tunnu kylmältä, koska sen kuului tuntua kylmältä. Onneksi tää anestesialääkäri oli kärsivällinen ja siveli muutaman kerran, kunnes sain myönnettyä, että joo, ei se kylmältä tunnu. Ois helvetti vaikka nipistellyt, niin olisin osannut vastata... Nyt kun ajattelee, niin ihan hölmöä. Sänky kallistetaan oikeaan asentoon ja leikkaava lääkäri saapuu.

Leikkaavalla lääkärillä oli kunnon suojavarusteet päällä, essua, kenkäsuojaa tms. Mies sano mulle, että nähtyään sen, hän pohti, että liiotteleekohan tuo lääkäri. Mies kyllä ymmärsi sitten kesken leikkauksen, että hitto, ihan tarpeeseen nuo kaikki suojavarusteet tuli.

Se itse leikkaus ei ollut todellakaan paha. Omituista toki oli, kun mun koko kroppa heiluu ja ite ei tunne mitään. Ehkä pientä painetta mahan alueella, mutta siis ei todellakaan mitään kipeetä. Olin rauhallinen ja vaan pötköttelin. Pojat syntyi klo 13:07 ja 13:08. Molemmilta tuli komeat itkut, ja niin tuli muuten äidiltäkin.

Mies istui koko leikkauksen ajan mun takana, mutta kun pojat oli syntyneet,  niin hän pääsi kattomaan salin takaosaan poikia. Hänelle korostettiin, että leikkaus on kesken. ÄLÄ KATSO OIKEALLE, KUN MENET! Hän kertoi, että heti teki mieli vilkaista, mutta sitten toisaalta mun sisuskalut ei niin paljoa kiinnostaneet. Tai ne elinikäiset traumat.

Mä sain A-pojan heti rinnanpäälle, B-poika pääsi isän paidan sisään. Siinä sitten kurottiin nainen takaisin kasaan ja päästiin perheheräämöön. Oli ihanaa, kun mies ja vauvat saivat olla heräämössä mun kanssa ja siellä myös tapahtui ensimmäinen imetys.

Viimeinen käynti äitiyspolilla ja sairaalakassi!

Mulla oli sovittu sektio raskausviikoille 39+3. Mulla oli vielä pari viikkoa ennen sektiota sovittu käynti äitiyspolilla. Peruskäynti, tarkistetaan poikien vointi ja kasvu, sekä äidin tilanne.
B- vauva ei ollut kasvanut käytännössä ollenkaan edellisestä kerrasta. Lääkäri tuumi, että mitä turhaa kauaa odottelemaan, aikaistetaan sektiota. Meinasin revetä ilosta! Kaksi viikkoa tota mahaa tuntu ihan kidutukselta! Sektio sovittiin raskausviikolle 38+2, eli 22.3.2017. Nyt se päivä on sovittu. Tänä päivänä mun lapset tulevat syntymään. Tämä on se päivämäärä, jolloin musta tulee äiti! Se oli tosi kummallinen fiilis. Jotkut miettii kotona, että onkohan nää nyt niitä synnytyssupistuksia, mutta mä tiedän tarkan päivämäärän, koska mun lapset syntyy. Hurjaa.

Aika meni kuitenkin tosi nopeesti. Piti pakata paljon kamaa mukaan sairaalaan, myös miehelle, koska toiveissa oli perhehuone. Mitä hittoo sinne muka tarttee mukaan?

Nää mä otin:

°ipad
°puhelin + laturi
°juomapullo
°vaatteet
°vauvoille vaatteet kotimatkalle
°läppäri
°imetysliivit
°nännirasva
°pesuaineet

Näistä mä tarvitsin koko sairaala-aikana:

°juomapullo (ihan ehdoton!!)
°puhelimen kamera (muuten koko hökötys teki mieli heittää seinään)
°vauvojen vaatteet kotimatkalle
°pesuaineet

Seuraavassa postauksessa kerron itse sektiosta ja ajasta sairaalassa!

Kaksosraskauden seuranta ja synnytyssuunnitelma

Kaksosraskauksia luonnollisesti seurataan äitiyspolilla hieman tiheämmin. Mulla raskauden keskivaiheilta lähtien seurattiin sikiöiden kasvua kerran kuukaudessa kättärillä. Mä olin erään lääkärin mukaan luotu kantamaan kaksosia, koska mulla meni raskaus tosi hyvin! Kaksosraskauksissa ennenaikaisuuden riski on korkea, mutta mulla ei ollut oikeastaan minkäänlaisia riskejä ennenaikaisuuteen (esim siis kipeitä supistuksia, kohdunkaulan kypsymistä). Toki olin sairaslomalla useaan otteeseen, mutta kyllä mä silti koulussa kävin (kun jaksoin). Maha oli toki todella iso ja kävely pari viimeistä kuukautta oli todellista tuskaa.

Minä itse halusin sektion, koska A-vauva oli mulla perätilassa. Yleensä näissä tapauksissa päädytäänkin sektioon, ellei synnyttäjä ole todella motivoitunut alatiesynnytykseen. Mun perustelut lääkärille sektioon (olin siis todellakin ottanut asioita selvää ja perehtynyt!)

°Ensisynnyttäjä - Mä en voi tietää millaiseen paniikkiin mä meen, koska tässä tilanteessa ei koskaan olla oltu ennen.  Voi siis sanoa, etten myöskään ollut hirveän motivoitunut alatiesynnytykseen.

°A-Vauvan perätila - Perätilasynnytykset on muutenkin haastavampia.

°Kohdun koko - Kaikista eniten mua ahdisti alatiesynnytyksessä mun kohdun koko. Koska mulla on kaksi vauvaa kohdussa, on kohtu joutunut venymään todella isoksi. Mitä enemmän kohtu on venynyt, sitä suurempi riski siihen, ettei kohtu jaksa supistaa molempia vauvoja ulos. Mun vauvat olivat siis hyvän kokoisia, ehkä eri asia pienemmillä vauvoilla? En tiedä. Pahin keissi olisi, että toinen vauva saadaan alateitse ulos ja toinen joudutaan leikkaamaan, koska supistukset ei riittäisi.

°Mä haluan synnyttää vain yhdellä tavalla - Mun mielessä riski kahteen eri synnytystapaan yhdellä raskaudella oli liian suuri, jolloin halusin sen tavan, jolla ne muksut saa varmasti ulos.

 Lääkäri oli mun kanssa samaa mieltä, eikä mun tarvinnut tän enempää häntä suostutella. Hän puolsi sektiota heti. Kertoi myös, että olin pohtinyt oikeita asioita ja totesi, että itsekin tässä tilanteessa haluaisi sektion. Tuli vähän sellanen "liian fiksu lääkikseen" fiilis. Sektio sovittiin raskausviikoille 39+3.

Sopeutumista ja tiedonkeruuta!

Alkuraskauden ultran jälkeen kerroimme niille, joille oli pakko. Vanhemmat, läheisimmät ystävät jne. En halunnut kaikella kansalle vielä kailottaa, koska raskaus oli niin alussa. Mikään ei ole raivostuttavampaa, kun selitellä keskenmenoa. Trust me, i know. Mun anoppi on ihana. Me oltiin miehen kanssa hassunhauskoja, kun soitettiin vauvoista. Vauvoista puhuteltiin vauva A ja vauva B. Mies kertoi sitten, että äidilleen että A on 7+3 ja B 7+1. Aluksi anoppi oli ihmeissään puhelimessa.

-Siis mikä a ja b. 

-No, A vauva oli 7+3 ja B vauva 7+1.

Voi sitä riemun määrää, kun anoppi tajusi, että vauvoja tulee kaksi. 

Aloin tutkimaan kaksosraskautta, ja sitä, miten se eroaa yksisikiöisesta (HALLOOO VAUVOJA ON KAKSI). Jep, se on oikeasti vähän kinkkisempi juttu. Kaksosraskaudessa kaikki raskauskomplikaatioiden riskit tuplaantuu. Ennenaikainen synnytys taitaa olla enemmänkin sääntö, kuin poikkeus. Meidän tapauksessa molemmilla vauvoilla oli omat istukat ja vauvat olivat omissa pusseissa. Tätä raskautta kutsutaan di-di raskaudeksi. Tässä kaksosraskaudessa on kaikista vähiten riskejä. Yleensä, di-di raskaudet on epäidenttisiä, eli kaksi erillistä munasolua on hedelmöittynyt ja kiinnittynyt kohtuun. Joskus yksi munasolu saattaa jakautua niin aikaisessa vaihdeessa, jolloin kehittyy myös kaksi istukkaa ja omat sikiöpussit, vaikka raskaus olisikin identtinen. Meidän pojat tuskin ovat identtisiä.

 Liityin facebookissa monikko-ryhmiin, jotka olivat täyttä kultaa! Vertaistukea parhaimmillaan! Liityin myös imetyksen tuki ryhmään, ja about kaikkiin vauva ryhmiin mitä löysin. 

Monikkoperheyhdistyksen sivuilta löytyi todella kattavasti tietoa ja myöhemmin liityin yhdistykseenkin! 

Ajatus kahdesta vauvasta ei ollut vielä ihan iskostunut. Mutta miten sitä edes osaisi kuvitella kahta vauvaa. Ei ollut mitään kunnon kokemusta vauvoista. Minä saisin heti harjoitella kahdella. 

Heti tietysti mieheni kanssa jaettiin vauvat ja päätettiin tehdä testejä lapsilla, ja se voittaa kumman lapsi on parempi. JEP, me ollaan sekopäitä, ja meidän lapsista tulee kylmiä ja etäisiä. 

Neuvolassa kaksosraskaus ei alkukuukausina oikein muuttanut mitään. 

Koulussa tuntui todella oudolta. En tuntenut sieltä ketään, ja vähän oli myös sellainen fiilis, että miksi tutustuisin. Kohtahan jään pois kokonaan, ja aloitan myöhemmin uudestaan opinnot ihan eri porukan kanssa. Onneksi satuin pääsemään ihan timanttiseen projektiryhmään, jossa oli ihan huipputyyppejä! Ne nauro mun jutuille, joten tottakai mä tykkäsin niistä! Terkkui jengi! pus! 

Raskauteni näille tyypeille tuli ilmi anatomian tunnilla. Yksi ryhmäläinen yritti kuunella mun hengitysääniä selästä, eikä kuullut niitä koska mun sydän hakkas niin kovaa (verimäärä tuplaantuu ja syke nousee, mulla oli leposyke raskausaikana about 100). 

-Onks sulla ihan sairaan iso sydän, vai miks mä en kuule mitään muuta

-Mä oon raskaana. Odotan kaksosia. 

Se oli kans huisin hauskaa! Ne reaktiot oli ihan huippuja. 

HETKINEN

Eräs kätilö on jäänyt ikuisesti minun ja mieheni mieleen. Hän joka kertoi meidän odottavan kaksosia. Keskenmeno/kohdunulkopuolinen raskaus tapahtui 12/2015. Odotimme yhden kierron, jolloin aloimme yrittämään lasta. Edellinen raskautuminen oli tapahtunut kolmessa (3) kuukaudessa, joten oletin tämänkin tapahtuvan yhtä nopeasti. Mutta lasta ei kuulunut. Toki olin todella hätäinen. Olin aina halunnut sairaanhoitajaksi, joten päätin hakea kouluun, jotta saisin muutakin ajateltavaa. Pääsin pääsykokeisiin ja pääsion kouluun. Ja noin kolme viikkoa ennen koulun alkua tein positiivisen raskaustestin, heinäkuussa. Takaraivossa kummitteli edellinen farssi, joten olin jo päättänyt mennä alkuraskauden ultraan. Kunnallisella ainakaan täällä helsingissä ei pääse, joten ainoa vaihtoehto oli yksityinen. Päädyimme Perhe-Arteen. Siellä meitä oli vastassa ihana kätilö, joka heti sai oloni rentoutuneeksi.

-Teille on tulossa vauva.
-Niin, toivottavasti.

Kuka vastaa kätilölle noin? No nainen, joka on vielä vähän traumoissa edellisestä kerrasta. Selitän hänelle kaiken edellisestä kerrasta ja hän oli tietysti aivan ihana!

Hän aloittaa ultrauksen ja aloiittaa lauseen:

-Joo, ihan oikeassa pai.... HETKINEN

Minulla kävi mielessä, noniin syöpä saatana. Näin jonkun epämääräisen möykyn näytöllä.

-Täällä on KAKSI! kätilökin huudahtaa yllättyneenä.

Minä alan samantien itkemään (onnesta) ja huudahdan mä arvasin! Edellisiltana vitsailin miehelle, kuinka kusessa me ollaan, jos me saadaan kaksoset.  Minulla on suvussa kaksosia, joten sillä ajatuksella oli hauska leikkiä.

Mieskin pyyhkii kyyneleitä. Me saadaan kaksoset. Kaksi lasta. Samaan aikaan. Voi hitto!